On asi­oi­ta, jot­ka ei­vät kuu­lu men­nei­syy­teen, vaan ta­kai­sin sy­dä­miim­me ja ar­keem­me! Mik­si jä­tim­me ne, vaik­ka ne kan­toi­vat mei­tä ja te­ki­vät elä­mäs­täm­me ke­vy­em­pää?

En­nen ke­rään­nyt­tiin te­ke­mään po­ru­kal­la ja ja­ka­maan elä­mää. Aut­ta­maan toi­sia, il­man eh­to­ja. Ny­kyi­sin epä­röim­me pyy­tää apua, saa­ti tar­jo­ta sitä toi­sel­le il­man louk­kaan­tu­mi­sen pel­koa. Mil­loin sy­dä­mes­täm­me tuli niin va­ro­vai­nen?

En­nen luo­vuus oli vah­vas­ti mu­ka­na ar­jes­sa. Ny­ky­päi­vän kii­rees­sä ei rii­tä ti­laa luo­vuu­del­le. Ku­lu­tus­kult­tuu­ri taas yrit­tää täyt­tää sen, mikä si­säl­läm­me on tyh­jää. Sa­mal­la olem­me ka­dot­ta­neet yh­tey­den Luo­jaam­me.

En­nen ko­ti­o­vi pi­det­tiin au­ki ja si­sään saat­toi pii­pah­taa ohi kul­kies­sa. Ny­kyi­sin var­mis­tel­laan, suun­ni­tel­laan, ai­ka­tau­lu­te­taan. Olem­me vie­raan­tu­neet ja ajau­tu­neet etääl­le toi­sis­tam­me, ja eh­kä myös Ju­ma­las­ta.

Tar­vit­sem­me­ko to­del­la ai­na jo­tain uut­ta? Vai kai­paam­me­ko sitä, mikä on tot­ta ja kes­tä­vää?

Ikään­ty­neem­pi väki muis­taa, mi­ten pol­vis­tut­tiin il­ta­ru­kouk­ses­sa kiit­tä­mään Jee­sus­ta men­nees­tä päi­väs­tä, ris­tit­tiin kä­det ruu­an siu­naa­mis­ta var­ten, ei vain ta­van vuok­si, vaan sy­dä­men nöy­ryy­des­tä. Pyy­det­tiin lä­hei­sil­le Ju­ma­lan var­je­lus­ta, tur­vaa ja siu­naus­ta. Kuun­nel­tiin kun­ni­oi­tuk­sel­la Ju­ma­lan sa­naa.

Mut­ta nyt kor­viim­me huu­ta­va ää­ni on kova, it­se­käs, yl­peä, ar­vos­te­le­va, vä­hät­te­le­vä... Vä­li­ä­kös muil­la, kun­han it­se sai­si mah­dol­li­sim­man suu­ren nau­tin­non. Sa­mal­la ka­do­tim­me nöy­ryy­den ja ai­don vil­pit­tö­män rak­kau­den. Huk­ka­sim­me hil­jai­suu­den ää­net, Ju­ma­lan kuis­kauk­set sy­dä­mel­lem­me ja mie­lel­lem­me.

Ju­ma­la ei ole kui­ten­kaan ka­don­nut. Hän odot­taa yhä. Hil­jai­suu­des­sa. Ar­jen kes­kel­lä. Siel­lä, mis­sä us­kal­lan nöyr­tyä ja ra­kas­taa il­man eh­to­ja.

Van­hat pe­rin­teet rau­hoit­ta­vat, opet­ta­vat ar­vos­ta­maan Kaik­ki­val­ti­aan luo­mis­töi­tä, muis­tut­ta­vat mei­tä sii­tä, mikä on py­hää.

En­tä jos tä­nään py­säh­dyn ja sa­non kii­reel­le: ei?

En­tä jos tä­nään olen­kin roh­kea? En­kä kuun­te­le maa­il­man ko­vaa ään­tä kor­vis­sa­ni.

En­tä jos tä­nään lii­tän kä­te­ni yh­teen – ei vel­vol­li­suu­des­ta, vaan kii­tol­li­suu­des­ta?

Ja an­nan Ju­ma­lan pu­hua. Mi­nul­le. Ja täyt­tää sy­dä­me­ni tyh­jyy­den vil­pit­tö­mäl­lä puh­taal­la rak­kau­del­laan.

Niin, kyl­lä. Unoh­din si­nut, Tai­vaan Isä. An­teek­si.

Rii­na Pel­to­mä­ki

Po­mar­kun hel­lun­tai­seu­ra­kun­ta