Hei... unohditko jotain tärkeää?
On asioita, jotka eivät kuulu menneisyyteen, vaan takaisin sydämiimme ja arkeemme! Miksi jätimme ne, vaikka ne kantoivat meitä ja tekivät elämästämme kevyempää?
Ennen keräännyttiin tekemään porukalla ja jakamaan elämää. Auttamaan toisia, ilman ehtoja. Nykyisin epäröimme pyytää apua, saati tarjota sitä toiselle ilman loukkaantumisen pelkoa. Milloin sydämestämme tuli niin varovainen?
Ennen luovuus oli vahvasti mukana arjessa. Nykypäivän kiireessä ei riitä tilaa luovuudelle. Kulutuskulttuuri taas yrittää täyttää sen, mikä sisällämme on tyhjää. Samalla olemme kadottaneet yhteyden Luojaamme.
Ennen kotiovi pidettiin auki ja sisään saattoi piipahtaa ohi kulkiessa. Nykyisin varmistellaan, suunnitellaan, aikataulutetaan. Olemme vieraantuneet ja ajautuneet etäälle toisistamme, ja ehkä myös Jumalasta.
Tarvitsemmeko todella aina jotain uutta? Vai kaipaammeko sitä, mikä on totta ja kestävää?
Ikääntyneempi väki muistaa, miten polvistuttiin iltarukouksessa kiittämään Jeesusta menneestä päivästä, ristittiin kädet ruuan siunaamista varten, ei vain tavan vuoksi, vaan sydämen nöyryydestä. Pyydettiin läheisille Jumalan varjelusta, turvaa ja siunausta. Kuunneltiin kunnioituksella Jumalan sanaa.
Mutta nyt korviimme huutava ääni on kova, itsekäs, ylpeä, arvosteleva, vähättelevä... Väliäkös muilla, kunhan itse saisi mahdollisimman suuren nautinnon. Samalla kadotimme nöyryyden ja aidon vilpittömän rakkauden. Hukkasimme hiljaisuuden äänet, Jumalan kuiskaukset sydämellemme ja mielellemme.
Jumala ei ole kuitenkaan kadonnut. Hän odottaa yhä. Hiljaisuudessa. Arjen keskellä. Siellä, missä uskallan nöyrtyä ja rakastaa ilman ehtoja.
Vanhat perinteet rauhoittavat, opettavat arvostamaan Kaikkivaltiaan luomistöitä, muistuttavat meitä siitä, mikä on pyhää.
Entä jos tänään pysähdyn ja sanon kiireelle: ei?
Entä jos tänään olenkin rohkea? Enkä kuuntele maailman kovaa ääntä korvissani.
Entä jos tänään liitän käteni yhteen – ei velvollisuudesta, vaan kiitollisuudesta?
Ja annan Jumalan puhua. Minulle. Ja täyttää sydämeni tyhjyyden vilpittömällä puhtaalla rakkaudellaan.
Niin, kyllä. Unohdin sinut, Taivaan Isä. Anteeksi.
Riina Peltomäki
Pomarkun helluntaiseurakunta


