Pau­lii­na Vil­pak­ka

Pa­lus

An­nii­na Sö­der­berg per­hei­neen asus­taa Pa­luk­sen van­has­sa ky­lä­kou­lus­sa. Upe­as­sa van­has­sa puu­ra­ken­nuk­ses­sa on kaik­ki mitä so­pii van­hal­ta kou­lul­ta odot­taa­kin: näyt­tä­vän ko­koi­set huo­neet ja le­pa­koi­ta ul­la­kol­la. Sö­der­berg ja puo­li­son­sa Vil­le Saa­ri ovat teh­neet ra­ken­nuk­sen kol­mes­sa asun­nos­sa run­saas­ti pin­ta­re­mont­tia, ja asu­vat niis­tä yh­des­sä. Kou­lun toi­min­ta­vuo­si­na van­hem­pien ma­kuu­huo­ne oli kä­si­työ­luok­ka, 6-vuo­ti­aan On­nin huo­ne mie­so­pet­ta­jan huo­ne, 19-vuo­ti­aan Ar­tun huo­ne ter­vey­den­hoi­ta­jan huo­ne ja olo­huo­ne oli lii­kun­ta­sa­li.

Sö­der­berg on ku­va­tai­tei­li­ja ja tar­peis­ton val­mis­tuk­sen ar­te­saa­ni, ja puo­li­so puo­les­taan kir­ves­mies sekä ka­lus­te­a­sen­ta­ja. Kah­den kä­den­tai­ta­jan toi­mes­ta van­ha kou­lu on muut­tu­nut kau­niik­si ja per­soo­nal­li­sek­si ko­dik­si. Sö­der­berg muut­ti Pa­luk­sel­le luon­non hel­maan Po­ris­ta ker­ros­ta­lo­kak­si­os­ta. Hän myön­tää, et­tei aluk­si ai­van ym­mär­tä­nyt­kään, kuin­ka kau­ka­na kai­kes­ta paik­ka on. Luon­to tu­lee lä­hel­le: peu­rat ruo­kai­le­vat kas­va­tus­laa­ti­kol­la, pi­has­sa on il­vek­sen jäl­kiä ja su­den­pen­tu loik­kii tiel­lä. Eläi­met ovat usein ai­hee­na myös Sö­der­ber­gin tai­tees­sa. Hän maa­laa, te­kee ke­ra­miik­kaa, om­pe­lee ja te­kee kä­sil­lään mo­nen­lais­ta. Sö­der­berg on val­mis­ta­nut myös te­at­te­ri­tar­peis­toa ja la­vas­tei­ta Vih­re­äl­le te­at­te­ril­le, Sa­ta­sir­kuk­sel­le ja jopa Is­lan­nin kan­sal­lis­te­at­te­ril­le.

Taide näkyy kaikkialla Söderbergin kodissa.

Tai­de nä­kyy kaik­ki­al­la Sö­der­ber­gin ko­dis­sa maa­lauk­si­na, ko­ris­te-esi­nei­nä ja kat­set­ta van­git­se­vi­na si­sus­tu­se­le­ment­tei­nä. Hän on tuot­te­li­as tai­tei­li­ja, jol­la on jat­ku­vas­ti jo­tain työn al­la. Sö­der­ber­gin kä­sis­sä syn­tyy mo­nen tyy­lis­tä: su­loi­sia, äi­din­rak­kau­des­ta ker­to­via eläin­hah­mo­ja lap­sen huo­nee­seen ja synk­kää rik­ki­näis­tä mie­len­mai­se­maa ak­ryy­li­maa­lauk­seen.

– Se ku­vas­taa var­maan hy­vin omien tun­tei­de­ni kir­joa. Olen hy­vin tun­teel­li­nen ih­mi­nen, ja tun­teet me­ne­vät lai­das­ta lai­taan.

Tai­teen­sa ää­reen Sö­der­berg voi up­pou­tua tun­ti­kau­sik­si. Sil­loin ai­ka ka­to­aa.

– Esi­mer­kik­si täs­sä yk­si il­ta puo­li­kym­me­nen ai­koi­hin ajat­te­lin, et­tä jos puo­li­sen tun­tia te­ki­sin ke­ra­miik­ka­työ­tä. Pie­nen het­ken pääs­tä kat­soin kel­loa, ja se oli­kin puo­li­kak­si yöl­lä.

Tai­teel­li­set tai­pu­muk­sen­sa Sö­der­berg lie­nee pe­ri­nyt isoi­säl­tään Tau­no Sö­der­ber­gil­tä. Isoi­sä oli ai­koi­naan Sa­ta­kun­nas­sa tun­net­tu ku­va­tai­tei­li­ja, joka piti ah­ke­ras­ti näyt­te­lyi­tä. An­nii­na Sö­der­berg muis­taa, et­tä kun lap­suu­des­sa men­tiin mum­mo­laan, tuf­fal­la oli ai­na odot­ta­mas­sa jo­kin pro­jek­ti, mitä teh­tiin yh­des­sä.

– Vä­lil­lä maa­lat­tiin ki­vi­pu­pu­ja, ja jos­kus hän oli hank­ki­nut van­han put­ki­liu­ku­mä­en put­ken, jo­hon maa­lat­tiin lo­hi­käär­me. Ker­ran sain aut­taa tuf­faa hä­nel­tä ti­la­tun ti­la­tai­de­te­ok­sen te­ke­mi­ses­sä. Mai­to­purk­ke­ja lii­mat­tiin yh­teen ja teh­tiin niis­tä oi­ke­an ko­koi­nen leh­mä.

Ai­kui­se­na­kin tai­de on ol­lut An­nii­na Sö­der­ber­gil­le koko ajan se ai­noa asia, joka hän­tä in­nos­taa. Hän yrit­ti opis­kel­la niin sa­not­tuun ”oi­ke­aan am­mat­tiin”, mut­ta lä­hi­hoi­ta­ja­kou­lun ovet ei­vät au­en­neet ja ca­te­ring-alan kou­lu­tus jäi kes­ken. Tie vei jäl­leen kä­den­tai­to­jen pa­riin, kun Sö­der­berg opis­ke­li pu­kuom­pe­li­jak­si. Myö­hem­min hän suo­rit­ti myös tar­peis­ton val­mis­tuk­sen ar­te­saa­ni­o­pin­not. Tai­teen pa­ris­sa Sö­der­berg ko­kee ole­van­sa oma it­sen­sä.

– Tai­de on ol­lut ai­na koko elä­mä. Tun­tui kau­he­an han­ka­lal­ta yrit­tää jo­tain muu­ta. Kuin oli­si yrit­tä­nyt men­nä muot­tiin, jo­hon ei vain sovi.

Paluksen vanhassa koulussa on nykyään kolme asuntoa, joista yhdessä Anniina Söderberg, 6-vuotias Onni sekä muu perhe asuvat.

Hel­mi­kuus­sa Sö­der­ber­gin tai­det­ta näh­tiin Po­ris­sa kol­men tai­tei­li­jan Sa­vi­set ta­ri­nat näyt­te­lys­sä. Näyt­te­lyyn osal­lis­tu­mi­nen oli iso as­kel, sil­lä Sö­der­ber­gil­lä ei ol­lut pal­joa ai­kai­sem­paa ko­ke­mus­ta töi­den­sä näy­til­le tuo­mi­ses­ta. Li­sä­jän­ni­tys­tä näyt­te­lyn on­nis­tu­mi­seen toi juu­ri näyt­te­lyn al­le ajoit­tu­nut ran­ne­ka­na­va­leik­kaus. Kaik­ki meni lo­pul­ta kui­ten­kin hy­vin, niin leik­kaus kuin näyt­te­ly­kin. Ko­ke­mus poi­ki mon­ta hy­vää asi­aa, ku­ten myy­ty­jä töi­tä ja uu­sia työ­ti­lauk­sia, ja kä­si­kin on toi­pu­nut hy­vin.

Tu­le­vai­suu­des­sa Sö­der­berg toi­voo saa­van­sa edel­leen teh­dä sitä mitä ra­kas­taa, eli luo­vaa tai­det­ta, mah­dol­li­ses­ti yrit­tä­jä­nä omia töi­tä myi­den.

– Saa­ko sii­tä ra­haa tai ei, sil­lä ei ole niin­kään mer­ki­tys­tä, kun te­ke­mi­ses­tä saa jo­tain, mikä on niin pal­jon enem­män.

Seu­raa­vak­si Sö­der­ber­gin töi­tä on mah­dol­lis­ta näh­dä Ul­vi­lan Kir­jas­ton Gal­le­ria Kui:ssa 14.-30. huh­ti­kuu­ta. Mui­ta­kin uu­sia ku­vi­oi­ta kyp­syy mie­len poh­jal­la tai­de­ke­sä­kah­vi­las­ta seu­raa­viin näyt­te­lyi­hin.