Olen rip­pi­lei­ril­lä tätä ko­lum­nia kir­joit­ta­es­sa­ni ja vie­lä kun tämä jul­kais­taan Ul­vi­lan Seu­dus­sa. Olen saa­nut ko­kea rip­pi­kou­lun tänä ke­sä­nä mo­nes­ta eri nä­kö­kul­mas­ta. Oma poi­ka­ni rip­pi­lei­ri oli vii­me vii­kol­la ja hä­net kon­fir­moi­tiin sun­nun­tai­na Po­ris­sa Tel­jän kir­kos­sa, sa­mas­sa kir­kos­sa, jos­sa mi­nut­kin on kon­fir­moi­tu yli nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Omas­ta rip­pi­lei­ris­tä­ni on to­si­aan ku­lu­nut sen ver­ran ai­kaa, et­tä mi­nul­la ei ole ko­vin pal­jon muis­ti­ku­via yk­sit­täi­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Mut­ta muis­tan hy­vän tun­nel­ma ja yh­des­sä­o­lon. Se on jo­ta­kin hy­vin sa­ma­lais­ta, mitä minä saan ol­la nyt oh­jaa­ja­na nä­ke­mäs­sä ja jon­ka kuu­len oman poi­ka­ni mi­nul­le lei­ris­tä ker­to­van.