Eläm­me ai­kaa, jol­loin Minä ko­ros­tuu en­tis­tä enem­män. So­si­aa­li­nen me­dia, yk­si­löl­li­syyt­tä pai­not­ta­va kult­tuu­ri ja jat­ku­va kil­pai­lu huo­mi­os­ta oh­jaa­vat hel­pos­ti kat­so­maan maa­il­maa vain oman na­van ym­pä­ril­tä. Minä olen tär­keä, mi­nun mie­li­pi­tee­ni on oi­kein, mi­nun tar­pee­ni me­ne­vät mui­den edel­le. Niin moni is­tuu hil­jaa kuin kir­kos­sa ja tui­jot­taa kän­ny­käs­tä näi­tä ny­ky­päi­vän aja­tus­ten­muok­kaa­jia 20 se­kun­nin pät­kis­sä. Mi­nä­kin ha­lu­ai­sin ol­la kuin hän - muh­ke­a­huu­li­nen, muo­ti­tie­toi­nen so­me­vai­kut­ta­ja, joka kä­ve­lee kris­tal­li­ken­gis­sä luis­vuit­to­ni kä­des­sä hei­lu­en ja saa elan­ton­sa sii­tä, et­tä tu­han­net klik­kaa­vat ”mi­nua” kän­ny­käl­lä. Niin upe­aa kun pie­nil­lä­kin eväil­lä pär­jää!