”Koi­ra on la­kan­nut val­lan syö­mäs­tä”, äi­ti ih­met­te­li ää­neen. Isä oli huo­man­nut sa­man. Lap­suu­den­ko­din kar­va­ka­ve­rin voin­tia aloi­tet­tiin seu­ra­ta. To­den tot­ta, seit­se­män­vuo­ti­as sprin­gers­pa­nie­lim­me Sani ei ol­lut päi­vä­kau­siin käy­nyt edes kään­ty­mäs­sä ruo­ka­ki­pol­laan. Sen­tään se joi nor­maa­lis­ti. Kui­ten­kin sen turk­ki kiil­si, kä­ve­ly­lenk­ki mais­tui, toi­si­naan ki­pui­le­vat lup­pa­kor­vat oli­vat ter­veet ja yleis­voin­ti oli muu­ten­kin hyvä. Ko­vas­ti se tun­tui vaan viih­ty­vän yk­sin ul­ko­na, eri­tyi­ses­ti ma­kail­len sy­väs­sä lu­mi­han­ges­sa kuu­si­ai­dan juu­rel­la.