Ei tehdä tästä numeroa, jooko?
"Odotin lähinnä puhuttelua mutta sainkin tunnustuksen", nauraa Hanna Anttila, joka on omien sanojensa mukaan suorasukainen toiminnan nainen.
Elina Peltomaa
Pomarkku
Pomarkkulainen Hanna Anttila ei ole saanut tehdä kauppaostoksiaan rauhassa viime aikoina.
– Ihmiset tulevat onnittelemaan. Ei minusta kyllä tarttis, sillä en oikein välitä huomiosta enkä ole tehnyt mitään erikoista, hän toteaa vaatimattomasti.
Alkuvuodesta päällikkölääkäri Niinisalon varuskunnan terveysasemalla kertoi, että Anttilaa on esitetty saamaan jokin ansiomerkki. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein. Kesäkuun alussa lähiesimies ilmoitti, että Anttilan olisi syytä olla paikalla, kun työpaikalla jaetaan “joku muistaminen”. Niinpä sairaanhoitaja Anttila sai pokata itselleen mitalin Puolustusvoimien lippujuhlan päivänä.
– Olin mä vähän yllättynyt. Meidän työpaikalla ei ihan hirveästi ole kunniamerkkejä jaeltu, Hanna Anttila kertaa.
Nyt jaettiin. Sairaanhoitajaksi Anttila aikoinaan päätyi, kun ei oikein muutakaan sopivaa ammattia keksinyt. Niinisaloonkin hän päätyi eikä hakeutumalla hakeutunut.
– Minut kutsuttiin tänne silloin joskus kahdeksi viikoksi kiireapulaiseksi ja vaikka mietin, kannattaako kahden viikon takia lähteä, se on näköjään venynyt 23 vuodeksi, hän naurahtaa.
Nykyisin hän on työpaikkansa yksi pitkäaikaisimmista sairaanhoitajista.
– Työ on vaihtelevaa ja se pitää yllä mielenkiintoa, Anttila kertoo.
Hänen tehtävänään on siis hoitaa potilaita eli varusmiehiä. Lisäksi työnkuvaan kuuluu, että kierretään vaikkapa labrassa tai osastolla. Välillä tehdään lääketilauksia tai materiaalihallintoa ja osallistutaan sotaharjoituksiin.
Työyhteisössä on noin parikymmentä henkilöä, joten tullaan hyvin tutuiksi.
– Minulla on hyvät työkaverit ja työporukka. Olen itse räiskyvä ja suorapuheinen ja huumorini on välillä ronskia. Ei se nähtävästi ole ollut huono juttu – ehkä välillä olen oikeitakin asioita puhunut, hän nauraa.
– Vuodesta 60-70 vuorokautta olen mukana leireillä, ja ne voivat olla parikin viikkoa pitkiä. Pari vuotta sitten olin esimerkiksi Norjassa lähes kolme viikkoa työmatkalla, Anttila kuvailee työtään.
Vaikka työ ei ole fyysisesti raskasta, se on kuitenkin vaatinut yksinhuoltajaäidiltä venymistä.
– Nyt poikani ovat jo täysi-ikäisiä. Mutta kyllä on ollut siinä mielessä raskaita vuosia, että olen joutunut olemaan heistä erossa välillä viikkojakin. Poikien ollessa pienempiä en voinut edes puhua heidän kanssaan puhelimessa, ettei ikävä yltyisi liian kovaksi! Kiitos vanhemmilleni, että he ovat olleet valtavan isona apuna ollessaan lastenhoitajina ja talonmiehinä, hän sanoo.
Nyt Anttilan pojat ovat siinä iässä, että voisivat tarvittaessa olla äitinsä hoidettavana varuskunnassa.
– Tiedän, ettei heillä ole siellä mitään hätää. Tuolla aitojen sisäpuolella on kaikki systeemit mietitty toimivaksi, hän miettii.
Monelle varusmiespalvelukseen astuvalle voi tulla shokkina se, että täytyy huolehtia asioistaan. Tai ainakin se voi olla iso askel heidän vanhemmilleen, jotka ovat tottuneet huolehtimaan jälkikasvunsa kaikki asiat.
– Kyllä tuonne aika paljon soitellaankin ja vaaditaan kaikenlaista, Anttila virnistää. Saattavat nuoret itsekin vaatia, sillä Anttilan mukaan nykynuoriso tietää varsin hyvin omat oikeutensa.
– Mutta ovathan he reippaitakin! hän kehuu.
Työpaikallaan sairaanhoitaja Anttila on ripeä, tarkka ja täsmällinen. Kotonakin täytyisi kaiken olla järjestyksessä.
– Olen monissa asioissa nipottaja ja aika paljon olen vaatinut itseltäni. Pääasiani on ollut saada pojat aikuiseksi. Vähitellen olen opetellut myös armollisuutta ja kotona saa olla sekaistakin, hän miettii.
Kun Anttila irtautuu arkiaskareista, hän harrastaa monenlaista liikuntaa. Kun hän puolestaan haluaa hemmotella itseään, hän ostaa itselleen kukkia tai herkuttelee.
– Missä suklaata tai kakkua, siellä Hanna! Olen armoton sokerihiiri ja vien pojiltakin välillä karkit pussista, hän paljastaa ja nauraa jälleen.
Pojat on saatu aikuisiksi ja elämä jatkuu.
– Ei sitä tiedä, jos innostuisi opiskelemaankin vielä jotakin. Tai sitten voisi olla jonkin uuden extreme-harrastuksen vuoro, Anttila visioi.
Joka tapauksessa työt Niinisalossa jatkuvat ja siellä hän aikoo jatkossakin olla “oma hurmaava itsensä”.
