Nor­man­di­an kuu­lui­sil­la ran­noil­la ke­sä­kuus­sa 1944 rai­vo­si mie­le­tön sota. Rä­jäh­dyk­set, savu ja kaa­os täyt­ti­vät il­man, ja jo­kai­nen so­ti­las tie­si, et­tä seu­raa­va het­ki saat­toi ol­la hä­nen vii­mei­sen­sä. Täs­sä myl­ler­ryk­ses­sä liik­kui yk­si mies, joka ei kan­ta­nut mu­ka­naan aset­ta lain­kaan. Hän oli so­ti­las­pap­pi, ja hä­nen teh­tä­vän­sä oli men­nä haa­voit­tu­nei­den luo, ru­koil­la ja kuun­nel­la kuo­le­vien mies­ten vii­mei­siä sa­no­ja. Mies liik­kui avoi­mes­sa maas­tos­sa – täy­sin nä­ky­vil­lä – kuin kuo­le­maa uh­ma­ten.