Jos­tain syys­tä yk­si kai­ke­ni­käi­sil­le suo­ma­lai­sil­le tut­tu vir­si on edel­leen Hoo­si­an­na. Vaik­ka em­me enää ryn­ni­si kirk­koi­hin lau­la­maan sitä jou­lu­no­do­tuk­sen al­ka­es­sa, niin sil­ti se tun­ne­taan. Mo­nien ar­tis­tien ja bän­dien suus­sa se on saa­nut uu­den­lai­sen sä­vyn. Juh­la­van, rie­hak­kaan, groo­vaa­van, iloi­sen tai sit­ten vain pe­rin­tei­sen har­taan – upei­den ur­ku­jen pau­ha­tes­sa. ”Hoo­si­an­na – kii­tet­ty ol­koon Hän, joka tu­lee Her­ran ni­meen.” Mi­ten kum­mal­li­nen lau­se. Ja sil­ti lä­hes ka­ra­o­ke­ai­nes­ta. Hoo­si­an­na.