Pau­lii­na Vil­pak­ka

Pie­nes­sä La­vi­an pi­tä­jäs­sä, kes­kel­lä maa­seu­tu­mai­se­maa on yl­lä­tys. En­ti­nen ni­mis­mie­hen kans­lia kät­kee si­sään­sä vä­rik­kään kei­taan täyn­nä ai­kuis­ten nais­ten muo­tia. Suu­rin osa vaat­teis­ta tu­lee Rans­kas­ta ja Ita­li­as­ta, mut­ta va­li­koi­mas­ta löy­tyy myös esi­mer­kik­si turk­ki­lais­ten ja poh­jois­maa­lais­ten val­mis­ta­jien vaat­tei­ta.

Kii­kois­lai­sen Si­nik­ka Mä­ke­län lii­ke tun­ne­taan ni­mel­lä Si­ni­kan Puo­ti. Si­ni­kan Puo­din eri­tyis­piir­re on, et­tä sen us­kol­li­set asi­ak­kaat saa­pu­vat os­tok­sil­le vuo­si toi­sen­sa jäl­keen kau­kaa­kin. Asi­ak­kai­ta käy esi­mer­kik­si Sas­ta­ma­las­ta, No­ki­al­ta, Kan­ga­sal­ta, Po­ris­ta, Poh­jan­maan suun­nal­ta, ja jopa Ruot­sis­ta ja Ka­na­das­ta as­ti. Ryh­mät­kin te­ke­vät ret­kiä Si­ni­kan Puo­tiin. Ja jos ti­la­taan, Si­nik­ka keit­tää ret­ke­läi­sil­le kah­vit­kin. En­tä mikä saa nai­set saa­pu­maan pie­neen la­vi­a­lais­pu­tiik­kiin kau­kaa vuo­si toi­sen­sa jäl­keen?

– Sitä olen it­se­kin ih­me­tel­lyt, Si­nik­ka nau­rah­taa.

Sel­vää on ai­na­kin se, et­tä pie­nes­sä pu­tii­kis­sa saa ai­van eri­tyis­tä pal­ve­lua. Vuo­si­kym­men­ten ko­ke­muk­sel­la Si­nik­ka osaa no­pe­as­ti sil­mäl­lä ar­vi­oi­da, mitä ko­koa asi­a­kas voi­si ol­la. Pu­tii­kis­ta löy­tyy vaa­tet­ta kai­ken ko­koi­sil­le, kun koot jat­ku­vat yli 60 as­ti. Var­sin­kin van­hem­pi väki käy mie­lel­lään suo­raan is­tu­maan ja odot­taa, et­tä asi­ak­kaan­sa hy­vin tun­te­va myy­jä tuo vaat­tei­ta so­vi­tet­ta­vak­si. Sit­ten pu­e­taan, rii­su­taan, na­pi­te­taan. Asi­ak­kai­den pal­ve­le­mi­nen on ai­na ol­lut Si­ni­kal­le mie­lui­nen teh­tä­vä.

Sinikan Puodissa on vaatetta kaiken kokoisille, kun koot jatkuvat yli 60 asti. Kuva: Pauliina Vilpakka

Vä­reis­tä pi­tä­väl­le Si­ni­kan Puo­ti oi­kea paik­ka, sil­lä siel­tä nii­tä löy­tyy. Löy­tyy mus­taa­kin, sil­lä mus­tia vaat­tei­ta tar­vi­taan ai­na. Yrit­tä­jä it­se­kin käyt­tää roh­ke­as­ti vä­re­jä, ja pu­keu­tuu mie­lel­lään esi­mer­kik­si pink­kiin tai li­men­vih­re­ään.

– Toi­set ovat niin ar­ko­ja käyt­tä­mään vä­re­jä, ja mie­luum­min va­lit­se­vat mus­taa, har­maa­ta ja bei­geä. Yri­tän sa­noa muil­le­kin ikäi­sil­le­ni, et­tä lait­ta­kaa nyt vä­hän jo­tain muu­ta­kin pääl­le. Ja yleen­sä asi­a­kas on sit­ten saa­nut­kin vä­reis­tä ke­hu­ja, et­tä ”so­pii­pa tuo si­nul­le hy­vin!”

Omaa ikään­sä Si­nik­ka ei pal­jas­ta, mut­ta Si­ni­kan Puo­ti täyt­tää jou­lu­kuus­sa 46 vuot­ta. Yrit­tä­jä on om­pe­li­joi­den su­kua jo kol­man­nes­sa pol­ves­sa. Tai­to on säi­ly­nyt, mut­ta muu­ten ai­ka ei rii­tä enää om­pe­le­mi­seen. Puo­din ta­ka­huo­nees­sa on kui­ten­kin edel­leen om­pe­lu­ko­ne, jos jo­tain pien­tä fik­saus­ta täy­tyy jos­kus vaat­tei­siin teh­dä.

70-lu­vun lop­pu­puo­lel­la om­pe­li­jan työ­a­sen­to al­koi ai­heut­taa sii­nä mää­rin nis­ka­ki­pu­ja ja pään­sär­kyä, et­tä alan­vaih­to oli väis­tä­mä­tön. Si­nik­ka os­ti sei­nän ta­ka­na si­jain­neen lan­ka- ja nap­pi­kau­pan. Sen vie­res­sä si­jait­si sil­loin Vel­jek­set Vaah­te­ran vaa­te­lii­ke.

– Sa­noin heil­le, et­tä sit­ten kun te läh­det­te täs­tä, va­raan tä­män ti­lan. Ja se piti sit­ten paik­kan­sa.

Yrit­tä­jä­nä Si­nik­ka on tul­lut mo­nien vai­hei­den läpi. Mon­ta la­maa­kin on mat­kaan mah­tu­nut. Kaik­kein pa­him­mas­ta krii­sis­tä ei ole vie­lä ko­vin mon­taa vuot­ta. Se oli ko­ro­nak­rii­si, jon­ka ai­ka­na Si­ni­kan puo­ti oli kiin­ni kol­men vii­kon ajan. Sin­ni­käs yrit­tä­jä teki mitä voi, ja esi­mer­kik­si ker­ran kul­jet­ti vaat­tei­ta jopa Po­riin as­ti mar­ke­tin park­ki­pai­kal­le.

– Sil­loin kyl­lä ajat­te­lin, et­tä lo­pe­tan. Mut­ta si­tä­kään ei voi­nut teh­dä, kun ku­kaan ei tul­lut kaup­paan ei­kä os­ta­nut mi­tään. Oli se sem­mois­ta tak­ku­a­mis­ta. Mis­tään ei saa­nut mi­tään tu­kea ei­kä mak­suis­ta alen­nuk­sia. On­nek­si osa ha­lu­si myös tu­kea ja eräs­kin asi­a­kas os­ti sä­kil­li­sen lan­ko­ja, et­ten vain lo­pe­ta lii­ket­tä, hän ker­too.

Ko­ke­nut yrit­tä­jä an­tai­si puo­din avai­met jo mie­lel­lään eteen­päin, kun­han jat­ka­ja löy­tyi­si, mut­ta hän ei ha­lua jät­tää asi­ak­kai­taan pu­laan. Ih­mi­sis­tä on tul­lut vuo­sien var­rel­la ys­tä­viä.

– Sik­si tätä ei var­maan osaa­kaan lo­pet­taa, hän to­te­aa. Olen­han minä jo elä­kei­äs­sä.

Kut­su­mus­ta yrit­tä­jä­nä pär­jää­mi­nen vaa­tii. Si­nik­ka on hoi­ta­nut puo­ti­aan in­to­hi­moi­ses­ti, lii­kaa kel­loa tui­jot­ta­mat­ta. Usein hän saa­puu puo­dil­le au­ki­o­lo­ai­ko­jen ul­ko­puo­lel­la­kin, jos joku erik­seen pyy­tää, ja jos sat­tuu ole­maan mö­kil­lään La­vi­jär­vel­lä. Si­nik­ka on toi­me­li­as ih­mi­nen, jo­ten puo­din pyö­rit­tä­mi­nen tuo edel­leen kai­vat­tua si­säl­töä elä­mään.

– Tur­hau­tui­sin var­maan, jos oli­sin vaan ko­to­na. En jak­sa ai­na vaan kis­saa­kaan si­li­tel­lä, hän nau­rah­taa.