"Vaik­ka minä kul­ki­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa en pel­käi­si mi­tään pa­haa, sil­lä sinä olet mi­nun kans­sa­ni.”

Nämä sa­nat Psal­mis­sa 23.

Yk­si vai­keim­pia ih­mi­sel­le an­net­tu­ja ko­ke­mus­ti­lo­ja on ko­ke­mus täy­del­li­ses­tä pi­me­äs­tä vai­ke­as­sa elä­män­ti­lan­tees­sa.

Sai­raus voi yl­lät­tää pe­rus­ter­veen. Huo­no voin­ti ei tun­nu ko­hen­tu­van. Ku­luu päi­viä, viik­ko­ja. Kul­ke­mis­ta lää­kä­ri­tut­ki­muk­ses­ta toi­seen. Näyt­tei­tä ote­taan, vas­tauk­sia odo­te­taan. Epä­tie­toi­suu­des­sa elä­mi­nen on kaik­kein vai­kein­ta. Sie­to­ky­kyä ko­et­te­lee asi­an­tun­ti­joi­den epä­var­mat vas­tauk­set, jois­sa hei­jas­tuu vaih­to­eh­to­jen mo­ni­nai­suus. Seu­ra­taan ti­lan­net­ta. Lä­het­tei­tä eri alo­jen asi­an­tun­ti­joil­le, sil­lä joku on pe­reh­ty­neem­pi sy­dä­men toi­min­taan, toi­nen tut­kii työk­seen ai­vo­toi­min­taa. Ja taas odo­tus­ta. Päi­vien kul­kua oh­jaa tut­ki­mus­ten ai­ka­tau­lut.

Ru­kous on hel­lit­tä­mä­tön­tä. Tai voi ol­la, et­tä se hel­lit­tää olo­suh­tei­den pa­kos­ta - voi­mat­to­ma­na ja tyh­jä­nä ol­les­sa. Ko­ke­mus pi­me­äs­tä laak­sos­ta on ko­ke­mus sii­tä, kuin oli­si huu­ta­nut Ju­ma­lan puo­leen ää­nen­sä kä­he­äk­si, mut­ta vas­tas­sa on vain hil­jai­suut­ta. Yk­sit­täi­sen päi­vän pa­rem­pi olo on saat­ta­nut an­taa het­kel­li­ses­ti toi­voa pa­rem­mas­ta, kun­nes vas­tas­sa on ol­lut taas pet­ty­mys: toi­pu­mi­nen ei ol­lut sit­ten­kään tot­ta. Mik­si? Mi­ten kau­an? Mitä on edes­sä?

Pu­he­li­men teks­ti- ja What­sApp-vies­tein on pyy­det­ty ys­tä­viä ja työ­to­ve­rei­ta ru­koi­le­maan puo­les­ta ja kans­sa. Vas­tauk­se­na lu­kui­sia yh­teen lii­tet­ty­jä kä­siä ku­vaa­maan ru­kous­ta. Sy­dä­miä, en­ke­lei­tä, raa­ma­tun­lau­sei­ta. Het­ken loh­du­tus­ta voi an­taa aja­tus ja ko­ke­mus sii­tä, et­tä muut­kin ru­koi­le­vat, pyy­tä­vät ja ano­vat.

”Vaik­ka minä kul­ki­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa en pel­käi­si mi­tään pa­haa.”

Et­ten­kö pel­käi­si? Kyl­lä pel­kään. On loh­dul­lis­ta ha­vah­tua sii­hen, et­tä psal­mis­sa ei sa­no­ta ”en pel­kää” vaan ”en pel­käi­si”. Mut­ta aja­tus jat­kuu ei eh­dol­li­se­na vaan var­ma­na lu­pauk­se­na: ”Sinä olet mi­nun kans­sa­ni”. Ju­ma­la ei hyl­kää. Hän ei jätä yk­sin pi­me­ään, vaan on vie­rel­lä sil­loin­kin, kun on hil­jaa.

Ei ole niin suur­ta pi­meyt­tä, et­tei­kö Ju­ma­la voi­si tuo­da sin­ne va­loa ajal­laan ja ta­val­laan. Yön pi­mein het­ki on het­ki juu­ri en­nen au­rin­gon nou­sua.

Ma­ria Ol­li­la

vs. kap­pa­lai­nen