Uu­si vuo­si, uu­si mah­dol­li­suus. Se lau­se on kuin etei­sen nau­la­kos­sa lo­ju­nut vil­la­pai­ta; ai­na sii­nä, usein ohi­tet­tu, mut­ta yl­lät­tä­vän hyvä idea juu­ri sil­loin kun sii­hen tart­tuu, ai­na­kin näil­lä ke­leil­lä. Kun vuo­den­vaih­de koit­taa ja ka­len­te­ri avau­tuu en­sim­mäi­sen ker­ran, sii­nä se on – tyh­jä, siis­ti ja uh­kaa­van lu­paa­va. Ei vie­lä yh­tään sot­kua, ei yli­vii­vauk­sia, ei pa­nii­kis­sa kir­joi­tet­tu­ja “MUIS­TA!”-huu­to­merk­ke­jä. Pelk­kää val­kois­ta ti­laa. Osa­syy on tie­tys­ti myös se, et­tä boo­me­ri­na olen edel­leen kah­den ka­len­te­rin lou­kus­sa, säh­köi­sen ja pe­rin­tei­sen Ajas­ton, jos­ta en suo­tu luo­pu­maan! Pe­rin­tei­nen pa­pe­ri­ka­len­te­ri te­kee mie­lel­le sa­maa kuin juu­ri tis­kat­tu kah­vi­mu­ki työ­pai­kal­la: kah­vi mais­tuu heti vä­hän pa­rem­mal­ta.