Oli ju­han­nu­syö, ja met­säs­sä kai­kui käen ku­kun­ta. Au­rin­gon ke­peä va­loi­suus välk­kyi Ko­ke­mä­en­jo­en pin­nas­sa. Ve­den hil­jai­nen, rik­ku­ma­ton pin­ta vir­ta­si koh­ti mer­ta. Nuo­ri nai­nen ni­mel­tä Kaa­ri­na Han­nun­ty­tär kul­ki hil­jaa koh­ti niit­tyä, jon­ne il­ta-au­rin­ko vie­lä jak­soi heit­tää vii­mei­set kul­tai­set sä­teen­sä. Hän oli ke­rän­nyt seit­se­män eri­lais­ta kuk­kaa – niit­ty­lei­nik­kiä, kis­san­kel­loa, päi­vän­kak­ka­raa, api­laa, ma­ta­raa, ha­ra­kan­kel­loa ja hii­ren­vir­naa – kaik­ki il­man sa­naa­kaan, ku­ten ta­pa­na oli.